Saluki (gasellikoira, persian vinttikoira) on ollut ja on edelleen erittäin arvostettu koirarotu. Kerrotaan, että ennen muinoin vain korkea-arvoisimmilla ihmisillä oli oikeus pitää omaa Salukia. Salukeja ei myöskään koskaan myyty, vaan niitä voitiin saada ainoastaan kallisarvoisina lahjoina ja erityisinä suosion osoituksina. Salukit kulkivat aavikoilla beduiinien seurana ja niiden avulla metsästettiin mm. gaselleja, villiaaseja, shakaaleja, kettuja ja jäniksiä. Lisäksi salukeja pidettiin kotien vahtikoirina.

Viehkeydestään huolimatta saluki ei onneksi ole mikään joka kodin muoti-ilmiö. Niihin harvemmin törmää kadulla, joten niitä on itse asiassa lähdettävä paremminkin etsimään, mikäli haluaa salukia ihastella. Aluksi minustakin tuntui siltä, ettei Oulussa ollut yhtään salukia. Tilanne tuntui toivottomalta. Salukeja näkyi aina vain koiranäyttelyissä - ei ikinä missään muualla. Siihen aikaan Internetistäkään ei löytynyt yhtään suomenkielistä salukisivua - ei niitä kyllä nytkään montaa ole. Lopulta, monen mutkan kautta, löysin Oulun seudulla asuvia salukeja. Tutustuin ensin oulunsalolaisiin (nykyisin Hämeenlinnan seudulla) Moonaan ja Sakuun, sitten Kaukovainiolla asuviin Vaniin ja Arttuun, ja sitä kautta taas uusiin salukeihin.

Saluki on yksi alkukantaisimmista koiraroduista ja kerrotaan, että salukiaiheisia maalauksia olisi löydetty jo muinaisista egyptiläisistä hautakammiosta, sumerilaisista rakennuksista ja assyyrialaisista temppeleistä. Rodun iäksi onkin arvioitu noin 6000-8000 vuotta. Rotu on säilynyt suhteellisen muuttumattomana näihin päiviin asti. Länsi-Eurooppaan Saluki tuotiin kuitenkin vasta 1800-luvun puolessa välissä. Suomessa Salukia rekisteröidään vuosittain keskimäärin 50 uutta pentua. Paikka paikoin Salukia käytetään edelleen metsästyskoirana, mutta useimmissa maissa siitä on tullut lähinnä arvostettu näyttely-, ratajuoksu- ja seurakoira.