[Tästä painamalla pääset katsomaan muita Lapinmatkakuvia]
Tuuleeko siellä huipulla? Kyllä tuulee ja kovasti tuuleekin!
Edessämme kohosi Kilpisjärven mahtava Saana.
Tuuleeko siellä huipulla? Kyllä tuulee ja kovasti tuuleekin!
Edessämme kohosi Kilpisjärven mahtava Saana.
Matkaseurueeseen kuuluivat Miku-saluki, Tilli-whippet, Heidi-emäntä Oulusta sekä Mikun isotädin omistaja,
Juha Kangasalta. Isotäti Aisha puuttui kuitenkin joukostamme, vaikka neidin mukaantuloa oli alunperin kaavailtukin.
Ennen Saanalle kipuamista olimme alkuverryttelynä valloittaneet Rukan ja Saariselän, joten mielialat
olivat korkealla. Mitään tilastoja Saanan huipulla käyneistä salukeista en turisti-infopisteestä löytänyt -
mahtaneeko Miku sitten olla ihan ensimmäinen Saana-saluki? Ainakaan salukituntemus ei tunturin laella ollut sen
parempi kuin täällä alhaallakaan ja esimerkiksi Rukalla Mikua luultiin venäjänvinttikoiraksi.
Parin tunturin huipulle jo kiivenneenä Miku tarpoi maastoa menemään kuin mikäkin vanha kukkulakonkari. Lisäksi Lapin
toisenlainen karu luonto kitukasvuisine oksankäkkyröineen nostatti salukipojan mielen tosi hilpeäksi.
Joka paikasta löytyi hauskoja käkkyröitä, joilla olisi ollut niin kiva leikkiä. Pari sataa metriä pitkospuita kuljettuamme
alkoi itse tunturille kipuaminen, joka alkuunsa oli aika jyrkkääkin nousua, mutta joka sittemmin tasaantui loivemmaksi
nousuksi. Hyttysiä ei ollut, sillä tunturilla tosiaan tuuli aika voimakkaasti ja mitä ylemmäksi noustiin sitä kovemmaksi
tuuli kävi. Ajoittain maasto muuttui vaikeakulkuisemmaksi, oli paljon kivikkoja ja liukkaita kallionkielekkeitä, ja silloin
vauhtia oli tosiaan hidastettava. Muutama tunturimatkaaja pysähtyi ihmettelemään retkikuntaamme ja kyseli, miten koiratkin
jaksoivat nousta Saanalle. Totesimme vain, että kyllä koirat nyt tästä porukasta parhaiten jaksavat kaluta tätä tunturia.
Saanan huippu oli tuolloin pilvessä, joten kauneimmat maisemat näkyivät jossain puolivälissä tunturin rinnettä, missä myös tunturin lapinvuokot ja alppiruusut kukkivat silminkantamattomiin. Pieniä harmaita juovia pitkin kulkevat valkoiset "madot" saivat salukipojan valpastumaan. Kyseessä eivät tietenkään olleet mitkään madot, vaan alhaalla tunturin juurella maanteitä pitkin ajavat linja-autot.
Keskimäärin Saanalla käyntiin menee aikaa kolmisen tuntia ja näihin samoihin lukemiin myös meidän matkamme saatiin ajoitettua. Operaatio Saana oli ikimuistoinen kokemus varmasti meille kaikille, mutta totuuden nimissä mukava oli myös päästä jälleen takaisin maanpinnalle sieltä yläilmoista.
Erityisterveiset kotijoukkoihin jääneelle Aishalle sekä kaikille muille sukulaisille ja perhetutuille.
Heidi Koivula & vinttariystävykset Miku ja Tilli